Istanbul ja Vietnam

Sunnuntaiaamuna heräsimme kännykän herätyskellon lauluun ennen aamu seitsemää. Edellisen illan ilakointi tuntui lievänä väsymyksenä, mutta kunnon aamiainen ja vahva kahvi piristivät kummasti. En ole juonut moneen vuoteen kahvia, mutta päätin nyt hieman nautiskella lomamatkan kunniaksi. Pakkasimme reppuun hieman juomaa ja lämpimämpää vaatetta siltä varalta että ylhäällä vuoristossa olisi kylmä ja sitten menimme hotellin aulaan odottelemaan kyytiämme. Kyyti tuli noin ajoissa ja hyppäsimme bussiin. Bussi ajoi muutaman kilometrin paikkaan, jossa oli paljon pikkubusseja. Meidät ohjattiin pihalle josta sitten huudeltiin nimellä oikealle retkelle lähtevät oikeaan pikkubussiin. Paikallisille tuotti suuria vaikeuksia sukunimeni lausuminen ja yleisin versio jonka saivat sanottua taisi olla Kupliainen. Pikkubussi tuli melkein täyteen (noin 20 henkeä) ja oppaamme esitteli itsensä muistaakseni Carinaksi tms. ja hän oli kotoisin Brasiliasta. Englanti häneltä sujui melko hyvin, vaikka joitakin hauskoja lausuntoja tulikin. Mm. hevoset oli whores ja niitä vaelteli Andeilla aivan vapaana 🙂

Kuskiksemme valikoitui paikallinen Ari ”Loco” Vatanen. Pikkubussi sai kyytiä oikein kunnolla ja täytyy myöntää että jossain vaiheessa hieman jopa jännitti että pysyykö mopo tiellä vai syöksytäänkö rotkoon. Andien ”juurelle” ei ollut kovin pitkä matka ja hyvin pian pääsimme kohoamaan pitkin vuoren rinnettä kiemurtelevaa tietä ylöspäin. Opas kertoi Santiagon eri asuinalueista ja vuorella sijaitsevasta laskettelukeskuksesta, jonka hintataso oli niin korkea ettei tavallisella kansalaisella ollut mahdollisuutta nauttia sen palveluista. Viikon reissu maksoi kuulemma noin 3500 dollaria, melko kallista sanon minäkin. Loco vatanen painoi talla pohjassa koko matkan ylös asti ja ohitteli kaikki edellä kulkevat, niin pyöräilijät, bussit, autot kuin ne hevosetkin joita tallusteli pitkin tietä. Tuntui kyllä uskomattomalta että hevoset pystyivät kapuamaan niin jyrkkiä vuorenrinteitä.

Jo vuoren juurelle saavuttuamme tajusin että tämä matka oli hintansa väärtti, maisemat olivat aivan mahtavat. Näkymät ylhäältä 4000 metristä olivat häikäisevät ja saatiin otettua jopa muutama valokuva. Yleensä me ei matkoillamme paljoa muisteta kuvailla, tai no otetaan vähän takaisin, minä otin kuvia, Jari unohti kameransa hotellille 🙂 Ilma ylhäällä oli melko ohutta ja aiheutti lievää pyörrytystä ja hengästymistä, niinpä emme jaksaneet lähteä kapuamaan korkeammalle vuorille, kuten jotkut tekivät. Minulla oli sitä paitsi jalassa vain sandaalit, eivätkä ne oikein sopineet kiipeilemiseen. Mentiin siis paikalliseen kuppilaan oluselle. Aika kului rattoisasti maisemia katsellen ja ihmetellen. Takaisin tullessa pysähdyimme vielä syömään vuoristoravintolassa ja ajoimme bussilla paikallisen asutuksen läpi. Jos oikein ymmärsin niin ylhäällä vuorilla oli poliisiasema ja noin 40 asukasta. Mahtoi olla mielenkiintoista elämää.

Paluumatka oli, jos mahdollista, vielä hurjempi kuin menomatka. 30 km/h rajoitusalueella painettiin menemään niin paljon kuin minibussista irtosi ja tämä oli jollekkin matkustajalle liikaa. Bussi pysäytettiin pikaisesti tien laitaan ja eräs miesmatkustaja siirtyi jatkamaan oksennusta tien laitaan. Onneksi hänellä oli ollut oksennuspussi mukana bussissa eikä aivan kaikki tainnut mennä lattialle. Yhtä kokemusta rikkaampana pääsimme lopulta onnellisesti takaisin hotellilla.

Illalla kun olimme tovin huilineet päätimme lähteä etsimään sitä Hardrokkikahvilaa jonka edellisenä iltana missasimme. Päätimme mennä jalkaisin ja pienen harhailun jälkeen löysimmekin perille. Kahvila oli keskellä hienoja pilvenpiirtäjiä ja ostoskeskuksia ja nyt näkymä alkoi olla enemmän sellainen kuin 7 miljoonan ihmisen kaupungin keskustan pitää ollakkin. Otimme oluset ja tilasimme vielä paikalliset siivet tulisella kastikkeella kyytipojaksi. Rokki raikasi ja meno oli oikeastaan ihan mukava. Hörpittii oluset ja syötiin siivet, jonka jälkeen Jari kävi ostamassa t-paidan (koko xxl- tietenkin). Tämän jälkeen läksimme käpsyttelemään ja etsimään ruokapaikkaa. Taas vaihteeksi hieman eksyttyämme löysimme kuitenkin takaisin hotellille noin 11 aikaan illalla. Katselimme hieman telkkaria ennen kuin kävimme nukkumaan. Seuraavana päivänä karistaisimme Santiagon tomut jaloistamme ja suuntaisimme kohti boheemia Valparaision kaupunkia.

Santiagosta yhteenvetona sanoisin että kaupunki on oikein turvallisen ja rauhallisen oloinen. Madridiin verrattuna kallis, mutta kuitenkin jonkun verran Suomen hintatasoa halvempi. Maan harras katolilaisuus näkyy ja suurin yksittäinen asia minkä huomasimme oli ettei itseään kaupustelevia neitoja, saati herroja, näkynyt missään, toisin kuin Madridissa, jossa niitä oli riesaksi asti. Yökerhoihin emme myöskään törmänneet missään, mutta uskon sen johtuneen vain siitä ettemme osanneet etsiä. Yökerhotoiminta ei ole lähellä meidän kummankaan sydäntä. Ulkoisesti Santiago on valitettavasti varsin tavallinen etelä-Amerikan kaupunki, köyhyys ja sotku näkyvät heti kun mennään vähän kauemmas keskustasta. Hintataso yllätti meidät, koska jotenkin kuvittelimme että kaupunki olisi edullisempi kuin Madrid, tai ehkä Madridin hintataso oli suurempi yllätys? Ihmiset eivät puhuneet kovin hyvin englantia, vain hotelleissa sitä osattiin, muuten jouduttiin pärjäämään käsimerkeillä ja niillä muutamilla espanjankielen sanoilla joita olimme oppineet. Muchos nachos!